Osaisin - en osaisi - osaisin - en osaisi. SK:ta selaillessa tuli usein tumpelo olo, kun näin neulotut kissa- ja koirapehmolelut nätisti yksi kerrallaan ilmestyen. Lopulta oli pakko selvittää, onnistuisinko neulomaan kissan, vaikka sen luokitus kolmen pisteen työksi pelottikin. Ohjeen nappasin harkinnan jälkeen helmikuun lehdestä, jonka kissa näytti kivoimmalta ja inhimillisimmältä neuloa.
Henkilökohtainen haasteeni lähti jämälankalaatikon penkomisesta. Löysin seiskaveikkaa ja jotakin tuntematonta harmaahkonlilaa villalankaa.
Kolme päivää neuloin sormet ruvella.
Kappaleetkin yhdistyivät maattuaan lattialla parisen viikkoa. Silmät ostin H. Keinoselta Jyväskylästä.

Sitten katti lähti ulkoilemaan.





Suomen kesä on kuitenkin viileä, joten lämmittelyä varten piti kiivetä leivinuunin päälle.





Miau.
Aika pelottavan maaninen ilme, ja kuonokin hieman vänkyrässä.
Tuo kappaleiden ompeleminen oli todellakin se ongelmallisin osa, johon päästyäni päätin heittää ohjeen kuuseen ja tehdä (varmasti vastoin kaikkia taiteen sääntöjä ja loogista järkeä) oman pääni mukaan.



Myös pentukaveri pääsi ihmettelemään...



Kissanpennut kasvavat, minun siamilaiseni ei. (Tämä pentu pääsee kylläkin uuteen kotiinsa ennen isoksi kasvamistaan. Neulottu katti jää nurkkiin pyörimään.)

No, mitä sanotte? Kehtaako tätä näyttää?
Kehtaa tai ei, tiedänpähän ainakin, että pystyin neulomaan kolmiulotteisen kappaleen ohjeen mukaiseksi. Muotoilla piti niin lonkkaa, selkää, tassua kuin rintaakin (työnimenä siis loogisesti tissikissa). Lyhennettyjen kerrosten tekoa tuli kieltämättä harjoiteltua. Eikä se kovin vaikeaa ollutkaan. Ihan oikeasti, tämä oli yllättävän helppo neulottava.

Ai niin, ja se ompelus tulee sitten joskus... Ihan varmasti.